Hetki, jona kasvoin taas hieman.
Annoin pojalleni kourallisen karamelleja ja eipä mennyt aikaakaan kun tämä jo palasi luokseni pyytämään lisää. Enempää en antanut ja niinpä hän aloittikin lohduttoman parkumisen. Toivoin tämän unohtavan herkut ja lohduttelin ja sylittelin, mutta eipäs sitä noin vain rauhoituttukaan. Aina vain hän taisteli itsensä pois sylistäni ja ajattelin, kuinka surullista että en ole hänelle tarpeeksi, että minä en riitä tuomaan hänelle hyvää oloa takaisin, vaan että tämä tarvitsee ne turhanpäiväiset herkut ollaakseen taas tyytyväinen.. Minua hän ei tahdo.
Hah.. Niimpä.. Siinä oman lapseni murhetta katsoessani tulin muistutetuksi siitä, mitä minä itse olen ollut. Ja nyt enemmissä määrin ymmärsin viimein mikä kipu se on Jumalalle ollut nähdä minut itkemässä niiden turhanpäiväisten, katoavien maallisten asioiden perään, enkä Hänen itsensä perään. Minä olen syntynyt tähän maailmaan sellaiseksi, ja näen kuinka myös oma lapseni on syntynyt sellaiseksi, se on meidän luontomme. Lohtu jonka sain maallisista asioista merkitsi minulle paljon enemmän, kuin lohtu jonka Jumala minulle pystyi antamaan. Niin kauan maalliset asiat merkitsevät minulle enemmän kuin Jumala itse, kunnes käännyn Hänen puoleensa ja pyydän saada Häneltä voiman muuttua. Sen Jumala on minulle luvannut, sen yliluonnollisen elämän jossa ihmisluontoni tulee uudeksi, jossa Hänestä tulee minulle kaikista rakkain! Ja aivan niinkuin minäkin rakastan kasvavaa lastani joka on syntynyt vahvan oman tahtonsa kanssa, tehden minun arjestani toisinaan hyvinkin raskasta, Jumalakin rakastaa minua kaikessa epätäydellisyydessäni, kasvaessani kohti hengellistä aikuisuutta.
- Mira
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti